_{(Edellisen luukun oikea vastaus: Clefable!)}

Valitsen sinut! -musikaali toivottaa hyvää itsenäisyyspäivää! Tänään luvassa on viihdettä erityisesti videopelien ja lukemisen ystäville. Nuzlocke-haaste on fanien keksimä joukko sääntöjä, joiden tarkoitus on tuoda Pokémon-peleihin lisää haastetta: tiivistetyin versio säännöistä määrää, että jokaiselta uudelta alueelta saa napata vain ensimmäisen vastaantulevan Pokémonin, ja jos Pokémon pyörtyy, sitä ei saa enää koskaan käyttää. Giovannimme Timo suoritti tämän haasteen Pokémon Crystalillaan pari vuotta sitten, ja nyt hän kertoo meille matkastaan tarinan muodossa.

---

Pokémon Crystal Nuzlocke-haaste

Nimekseni olin saanut Ares. Koko ikäni olin asunut pienessä New Barkin kylässä. Unelmani… Ei, pikemminkin pakkomielteeni… Oli kuin kohtalo tai jumalat olisivat määränneet minulle suunnan elämässäni. En tiedä oliko nimeni enne tästä, oliko äitini antama nimi syy kohtalolleni vai oliko syy-seuraus suhde päinvastainen. Vai oliko nimeni jumalallinen alkuperä sittenkin samantekevä.

Minulle sillä ei kuitenkaan ollut merkitystä.

Tiesin sen aina. Minusta piti tulla maailman paras Pokémon-kouluttaja. Tai paremminkin voittaa edellinen. Tehtäväni, tieni, jolta en voinut astua syrjään, oli voittaa kaikkein vahvin Pokémon-kouluttaja.

---

Koitti päivä jolloin minun oli määrä lähteä. Otin repun selkääni, hyvästelin äitini ja menin professori Elmin laboratorioon. Luulen, että hänkin oli tietoinen, vähintään alitajuisesti, kohtalostani. Se selittäisi, miksi hän oli luvannut antaa minulle ensimmäisen Pokémonini. Astuin sisään hämyiseen laboratorioon. Kaksi Elmin avustajaa hääräsi jotain, toinen kirjahyllyllä, toinen jollain minulle tuntemattomalla laitteella. En kiinnittänyt heihin huomiota. Huoneen perällä oli Elm, keskittyneenä tietokoneeseensa. Astuessani hänen luokseen, mies nosti päänsä tietokoneeltaan. Hän tiesi kyllä, minkä takia olin tullut.

Kolme Pokémonia, tuli, vesi ja ruoho. Vesipokémonia en tahtonut, uskoin, että löytäisin niitä aivan tarpeeksi matkallani. Omalla mielipiteelläni tosin ei ollut väliä. Ojensin käteni ja kuin jonkin suuremman tahon ohjaamana nappasin oikealla olevan poképallon. Hassua, en edes tiennyt mikä, kuka siellä oli ennen kuin avasin sen. Katsoin esiin astunutta olentoa ja tervehdin häntä, ensimmäistä toveriani, Chikoritaa. Nimesin hänet ystäväni neuvon mukaisesti Jon Snowksi. Ei ehkä paras nimi ruohopokémonille, mutta pidin siitä.

Niin lähdin kylästäni kerätäkseni kaikki Johton salimerkit. Se olisi ensimmäinen askeleeni kohtaloni täyttämiseen. Se tekisi minusta ja Pokémoneistani vahvoja.

---

En ehtinyt matkustaa kauan, kun kohtasin nuoren punahiuksisen miehen nimeltään Jutila. Toisin kun kenessäkään muussa kohtaamassani henkilössä, tunsin, että hän tulisi olemaan tärkeä osa matkaani. En vielä silloin tiennyt miten ja miksi, mutta tunsin, että hän liittyisi jotenkin kohtalooni.

Taistelin häntä vastaan ja vaikka voitinkin helposti, olin varma, että hän kasvaa vielä vahvaksi. Ymmärsin, että tulen taistelemaan häntä vastaan vielä uudestaan, kenties useastikin, mutta milloinkaan en saa hävitä hänelle.

Kun vielä kerran palasin kotikylääni, kuulin, että punahiuksisen miehen pokemon, Cyndaquil, oli yksi niistä pokemoneista mitä professori Elm oli tarjonnut minulle ja se oli varastettu edellisenä yönä. Minua se ei enää säväyttänyt, mutta tuntomerkit minun piti kertoa poliisille, joka etsi häntä. Palautin myös Elmille jonkin Pokémonin munan, jonka hän oli lähettänyt minut hakemaan. Lähtöä tehdessäni toinen professorin apulaisista antoi minulle kasan poképalloja avustaakseen matkani alkua.

Niillä pyydystin ensimmäiset Pokémonini. Geodude Geotyyppi ja Hoothoot Anni. Löysin vielä Poliwagin, jonka nimesin PoliSwagiksi. Olin voitokkaalla tuulella, olin löytänyt vahvoja kumppaneita nopeasti. Geotyyppi, vaikka tuskin koskaan kehittyisi Golemiksi, oli silti suuri apu ja varsinkin matkani alkupuolella hänen kestävyytensä ja voimansa olisivat suureksi avuksi. PoliSwag taas kehittyisi ajallaan vahvaksi Poliwrathiksi. Anni ei ollut mitenkään erikoinen, sillä tiesin, että Flying-tyypin pokemoneja löytäisin vielä muita, mutta otin hänet vastaan mielenkiinnolla. Vielä kun löysin Gastlyn Violetin kaupungin itäpuolelta, olin varsin toiveikas. Nimesin hänet Viikatteeksi kuuntelemani musiikin inspiroimana. Jätin hänet toistaiseksi pois tiimistäni sillä tiesin, ettei hän pystyisi vielä vähään aikaan auttamaan minua taisteluissa ja etten saisi laajentaa koulutustani liian usealle Pokémonille liian aikaisin.

---

Ensimmäinen salipäällikkö ei tuottanut minulle vaikeuksia. Geotyyppi päihitti hänen lintunsa mennen tullen vastaoppimallaan Rock Throwlla. Suuri sanoja, mutta haastetta ei nimeksikään.

Salilta lähdin matkaan pohjoiseen, Azalean kylää kohti. Matkalla eräs villi Pidgey hyökkäsi kimppuuni. En ajatellut siitä sen kummoisempia, vain yksi villi Pokémon muiden joukossa. Lähetin Annin sitä vastaan, hän oli jäljessä muusta ryhmästäni ja kaipasi kokemusta. Taistelu ei ollut erityisemmin mielenkiintoinen, kaksi lintua toistensa kimpussa, sulkien pöllytessä. Kunnes yhtäkkiä; Pidgey osui Anniin kriittisesti. En aluksi ymmärtänyt mitä tapahtui. Anni tippui maahan liikkumattomana. Olin hämmentynyt, kyseessähän oli tavallinen villi Pokémon, eihän niistä nyt vaaraa ole. Annin olisi pitänyt vielä kestää isku. Geotyyppi jatkoi taistelua Annin jälkeen, mutta oli jo myöhäistä.

Pidellessäni toverini elotonta ruumista käsissäni ymmärsin mitä kuolema oli. Ymmärsin mihin kohtaloni minut ohjasi. Mitä se tarkoittaa, mikä minua odottaa. En kuitenkaan osannut surra Annia. Hän oli ollut seurassani vain niin vähän aikaa, etten ollut kiintynyt häneen. Mutta tiesin hänen kuolemansa olleen minun syytäni. Olin huolimaton, en ottanut riskejä huomioon, en keskittynyt taisteluun. En surrut häntä, mutta vastuu painoi hartioitani. Kaivoin Annille pienen haudan ja jatkoin matkaani, tärkeän opin ymmärtäneenä.

---

Matkani vei minut Union-luolan läpi Azalean kylään. Jokin oli kuitenkin pielessä kylässä. Näin muutamia mustapukuisia miehiä partioimassa ympäriinsä ja yksi heistä esti minulta pääsyn salipäällikkön luo. Hieman kyläläisiltä kyseltyäni vihdoin eräs vanha mies, Kurt, kertoi kyseessä olevan rikollisjärjestö, joka keräsi kylän lähettyvillä asuvien Slowpokejen häntiä. Vanhus innostui asiastaan siinä määrin, että lähti itse haastamaan riitaa mustapukuisten miesten kanssa. Mies tai alueen Slowpoket eivät kiinnostaneet minua pätkän vertaa, mutta saadakseni salin auki mustapukuisten miesten oli lähdettävä.

Seurasin ystävieni kanssa Kurtia Slowpokejen luolaan, jätin vanhuksen taakseni ja kohtasin rikollisjärjestön jäsenet. Huoleni oli ollut turha, heistä ei ollut minulle vastusta. Mutta mieltäni jäi painamaan järjestön nimi, Rakettiryhmä. Olin kuullut heistä aikaisemmin, heidän toimiessaan vielä Kanton alueella. Tiesin, ettei kyseessä ollut mikään niin pieni ja vaaraton ryhmä kuin mitä juuri kohtaamani korstot olivat. Tulisin kuulemaan heistä vielä, olin varma.

---

Rakettiryhmän paettua paikalta, kylän sali palasi normaaliin toimintaan. Bugsy, Bug-tyypin salipäälikkö ei pärjännyt minulle. Varmana kyvystäni ja Pokémonieni vahvuudesta suuntasin kohti Ilex-metsää ja seuraavaa salia.

Kunnes minua huudettiin. Jutila saapui jostain kylän suunnasta. Äskeinen sali ei ollut haastava, mutta tästä en ollut niin varma. Vastasin Geotyypillä hänen haasteeseensa samalla kun hän kutsui Gastlynsa. Gastlyn jälkeen tuli Zubat. Ja Jon Snow. Viimeisenä Quilava. Häntä vastaan kutsuin PoliSwagin. Vaikka minulla oli tyyppietu, ymmärsin olla herpaantumatta. Liekit eivät olisi uhka, mutta tiesin Quilavan olevan vahva vastus.

Vaistoni käski minun ottaa puolustuskannan, mutta mieleni tiesi, etten voittaisi taistelua puolustautumalla. Kauhukseni vaistoni oli ollut oikeassa; Quilava osui Quick Attackilla kriittisesti PoliSwagiin. Nostaessani pienen Pokémonin syliini tämä sulki silmänsä viimeisen kerran. Geotyyppi voitti heikentyneen Quilavan, mutta se ei helpottanut oloani. Tätäkö oli menettämisen tuska? PoliSwag oli ollut mukanani alusta asti, olin oppinut turvautumaan häneen, luottamaan hänen voimaansa, pitämään häntä ystävänäni.

Hautasin PoliSwagin Ilex-metsän alkutaipaleille ja jatkoin matkaani raskain mielin.

---

Saavuttuani Goldenrodin kaupunkiin jokin aika sitten ja asiat olivat rullanneet hyvin. Tiellä 34:llä vastaani oli tullut Abra, Pokémon jota olin salaa toivonut löytäväni, mutta jota en uskonut saavani. Niin harvinaisen ja vaikeasti napattavan Pokémonin kiinni saaminen oli kuin unelma, tästä hänelle nimi Dream. PoliSwagia korvaamaan olin ottanut aikaisemmin nappaamani Wooperin nimeltään Ruutana. Lisäksi eräs mies oli antanut minulle Eeveen, joka tulisi varmasti olemaan minulle suuri apu jossain vaiheessa matkaani, vaikkakaan sen aika ei ollut vielä. Johtuen hänen mahdollisista evoluutioistaan ja potentiaalistaan nimesin hänet Futureksi. Lisäksi professori Elmin minulle antamasta Pokémonin munasta oli kuoriutunut Togepi, jonka nimesin Munamieheksi. Otettuani mukaan vielä aikaisemmin nappaamani Gastlyn Viikatteen, tiimini oli täysi. Tiimiä kannattelivat yhä Jon Snow ja Geotyyppi, mutta ajan myötä muutkin vahvistuisivat ja kantaisivat oman osansa.

Pian kuitenkin opin, että oli virhe keskittää koulutukseni uusiin Pokémoneihin ja jättää Jon Snow ja Geotyypin huomiotta. Goldenrodin salipäällikkö Whitney oli… murskaava. Olin valmistautunut hänen Miltankiaan varten opettamalla Geotyypille Mud-Slapin, jonka avulla hän pystyisi vähentämään Miltankin osumatarkkuutta ja siten estäen Rollout-iskun liiallisen voimistumisen. Mutta se ei riittänyt. Jokainen isku osui eikä edes Geotyypin kestävyys riittänyt kriittistä osumaa vastaan. Sen jälkeen kuoli Jon Snow. Eikä enää kukaan pystynyt taistelemaan tuota demonia vastaan. Yksi kerrallaan kaikki toverini kuolivat, kykenemättä tekemään mitään. He kaikki kuolivat. He kaikki… Ja minä jäin yksin.

---

 

Heräsin Pokémon-keskuksesta menetettyäni tajuntani salilla. Unelmani, toiveeni, kohtaloni oli murskattu. Matkani oli tullut tiensä päähän.

Harhailin Goldenrodissa ympäriinsä, ilman paikkaa mihin mennä, ilman päämäärää. En tiedä kuinka kauan sitä kesti, ajantajuni oli kadonnut. Mutta sen tiedän, että oli pimeää kun kuulin minua kutsuttavan. Käännyin äänen suuntaan, melkein kaatuen hämmästyksestä mitä näin. Epäilin omia silmiäni, epäilin omaa mieltäni, olinhan nähnyt heidän kuolleen. Mutta siinä he kaikki nyt olivat. Jon Snow, Geotyyppi, Dream, Ruutana, Munamies ja Viikate. Kuin rikkoen maailman sääntöjä he olivat tulleet avukseni, vielä kerran, ohjaamaan minut takaisin kohtaloni tielle.

Kohtasin Whitneyn uudestaan, kaikkien tovereideni tuki takanani ja murskasin hänet. Ilman kikkoja ja hienoja tekniikoita, luottaen vain ja ainoastaan Pokémoneideni puhtaaseen voimaan tuhosin tuon Miltankin. En kuitenkaan pystynyt nauttimaan voitostani. Sillä tiesin, että se oli viimeinen taistelu, jonka toverini taistelivat. Viimeinen taistelu, jonka he olivat tässä maailmassa. Silmieni edessä he haihtuivat olemasta, menivät sinne minne kuuluivat. Elämän jälkeiseen maailmaan.

Vain yksi heistä jäi. Jon Snow, tietäen, ettei voinut jättää minua maailmaan yksin ennen kuin saisin uusia tovereita, joiden kanssa voisin kohdata maailman haasteet. Vasta sitten hän voisi mennä lepoon.

Ensimmäinen toverini jäi luokseni. Vielä hetken ajaksi.

---

Vaikka mieleni oli raskas tappioista joita olin kokenut, en voinut luovuttaa. En voinut antaa tovereideni uhrauksen mennä hukkaan. Tehtyäni Whitneytä vastaan kuolleille tovereilleni haudan, lähdin kokoamaan uutta tiimiä. Psyduck nimeltään Psy Duck ja minulle lahjoitettu Spearow Kenya olivat ensimmäiset. Matkatessani pohjoiseen, kohti Ecruteakin kaupunkia nappasin Sudowoodoon, jonka nimesin Balboaksi. Välttelin matkatessani ylimääräisiä villipokémoneja ja kouluttajia, tiimini oli vielä heikko enkä tahtonut ylimääräisiä riskejä.

Etsiessäni mitä tahansa, mikä helpottaisi matkaani, kävelin Olivinen satamakaupunkiin ja sen jälkeen Lake of Ragelle. Jälkeen mainitulla järvellä kohtasin Gyaradosin, jota vastaan kutsuin Jon Snown. Luulin pärjääväni petoa vastaan, mutta en odottanut sen osaavan Thrash-iskua. Mahtavalla ruhollaan se murskasi nuoren Bayleefin alleen tappaen jo kerran kuolleen olennon uudelleen. Vaikka kyyneleet valuivatkin poskillani, olin myös helpottunut. Tiesin, että Jon Snown ei kuuluisi enää olla tässä maailmassa. Yhdessä Balboan kanssa sain napattua Gyaradosin, joka sai nimekseen Spring. Muistuttamaan minua toverista, jonka hän tappoi.

Matkalla takaisin Goldenrodin kaupunkiin, minne hautaisin Jon Snown, muiden Miltankin uhrien joukkoon, kohtasin Pidgeotton. Nimesin hänet Taivaaksi, ajatuksieni ollessa yhä kuolleessa toverissani. En kuitenkaan ottanut häntä tiimiini vielä silloin, halusin ensin kouluttaa muut Pokémonini vahvoiksi ennen kuin otan uusia Pokémoneja mukaani.

---

Ecruteakin kaupungissa kohtasin vanhassa, puoliksi palaneessa tornissa jälleen Jutilan. Muistaen viime taistelumme traagisen lopputuloksen, en antanut hänelle tällä kertaa mitään mahdollisuutta. Iskin Pokémoneillani nopeaa ja lujaa, voittaen hänet Pokémon-ottelussa. En kauaa ehtinyt tuntea voitonriemua, sillä tornin rakenteet murtuivat allani ja tipuin jonkinlaiseen luolaan. Luolassa oli kolme mahtavaa petoa, legendaarisia olentoja.

En voinut olla ihailematta näiden Pokémonien vaikuttavaa ulkomuotoa, mutta muuten en ollut niistä kiinnostunut. Tiesin, etteivät ne liity minun kohtalooni, ne eivät kuuluneet tähän tarinaan. Niiden paettua luolasta, päätin antaa asian olla ja keskityin uloskäynnin etsimiseen.

Ecruteakin salipäälikkö Morty, haamupokémonien kouluttaja, oli seuraava kohteeni. Tiesin hänet tekniikkansa ja hänen Pokémonien vahvuuden. Kuitenkin voitin hänet ilman suurempia vaikeuksia, mikä yllätti minut. Balboa, Spring, Kenya ja Psy Duck olivat kasvaneet vahvoiksi.

Halusin kuitenkin pitää pääni kylmänä. Liiallinen itsevarmuus ja ylpeys olivat ennenkin olleet kohtalokkaita, joten sen sijaan, että olisin lähtenyt heti kohti seuraavaa salia, päätin palata matkaani takaisin päin, tutkia alueita, joilla olin jo käynyt. Pokémonini olivat oppineet kantamaan minua uidessaan, joten löytäisin varmasti uusia alueita ja Pokémoneja jos tutkisin paikat, jonne en aikaisemmin päässyt.

Löysinkin kaikenlaista, tavaroita ja esineitä, Slowpoke-luolan maanalaisista järvistä nappasin itselleni Slowpoken, joka sai nimekseen Yliluti. Taistelin kouluttajia vastaan kehittäen siten Pokémonejani ja Union-luolan alemmissa kerroksissa haastoin erään retkeilijän. Kuvittelin kyseessä olevan tavallinen ottelu, mutta erehdyin. Hän ei pärjännyt minua vastaan, hänen Pokémoninsa lakosivat Springin voiman edessä. Huomattuaan häviävänsä, mies päätyi kuitenkin vaaralliseen taktiikkaan. Hänen Geodudensa käytti Selfdestructia. Mieleeni jäi kuva kivensirpaleista lävistämässä toverini panssarin ja tunkeutumassa tämän pehmeään lihaan. Kuva runnellusta ja kuolleesta meripedosta, luolan lattialla makaamassa. Ja tämän kuvan tulin näkemään painajaisissani vielä pitkän aikaa.

---

 

Olivine kaupungista lounaaseen, meren takana oli seuraava etappini. Cianwoodin kaupunki ja fighting-tyypin salipäälikkö Chuck. Merta ylittäessäni nappasin Lyllin, Tentacoolin, mutta muuten matka sujui merkityksettömissä tapahtumissa. Taistelu Chuckin kanssa oli lyhyt, Yliluti, Psy Duck ja Kenya hoitivat sen yhdessä, antaen Balboan tyyppiheikkouksineen seurata vierestä.

Taistelun helppoudesta yllättyneenä suuntasin suoraan seuraavalle salille, Olivinen Jasminea vastaan. Hätkähdin aluksi, pelästyin tehneeni virheen, sillä hänen pokemoninsa olivat vahvempia kuin luulin. Rentouduin kuitenkin, sillä Balboa hoiteli helposti hänen kaksi Magnemiteaan. Hänen viimeistä pokemoniaan, mahtavaa Steelixiä vastaan kutsuin Psy Duckin. Yllätyksekseni hän osasi Sunny Dayn, heikentäen vesi-iskujen tehokkuutta. Tämä taktiikka oli odottamaton, mutta en epäröinyt. Vesi-iskut olivat siitä huolimatta vahvoja ja hänen vahvin liikkeensä, Iron tail, oli heikko vesipokémoneja vastaan.

Mutta kriittisiä osumia vastaan se ei riitä. Sydämeni jätti yhden lyönnin välistä Psy Duckin ottaessa vastaan kriittisen iskun, joka murskasi ystäväni puolustuskyvyn. Paransin hänet nopeasti Potionilla, tietäen, että täysissä voimissaan Psy Duck kestää kaksi iskua, huolimatta heikennetystä puolustuskyvystään. Jos hän onnistuisi väistämään edes yhden iskun, hän pystyisi viimeistelemään Steelixin. Mutta se, mitä en odottanut, oli toinen kriittinen osuma heti ensimmäisen jälkeen. Psy Duck ei enää kestänyt sitä, vaan murskaantui teräksisen hännän osumasta. En voinut kuitenkaan jäädä suremaan menehtynyttä toveriani, sillä taistelu oli kesken. Yliluti tuli hävinneen tilalle ja yhdessä saimme teräskäärmeen kukistettua. Iloa en voitosta saanut, se oli maksanut jälleen yhden toverin hengen. Erityisesti minua kalvoi se, että Psy Duck oli niin lähellä kehittyäkseen Golduckiksi, huomattavasti vahvemmaksi pokemoniksi. Se olisi helpottanut matkaani, tavoitettani huomattavasti. Ja kenties säästänyt minut tulevilta menetyksiltä.

---

Arvaukseni Azalean kylässä Rakettiryhmästä oli osunut oikeaan. Mennessäni Mahoganyn kylään haastamaan jääsalipäälikkö Prycen, kohtasin samoja mustapukuisia miehiä kuin ennenkin. Lohikäärmeitä kouluttavan Lancen kanssa löysimme heidän tukikohtansa piilotettuna kylän kauppaan. Varsinaisesti heidän toimintansa ei häirinnyt minua, mutta uudet tiimiläiseni, Umbreoniksi kehittynyt Future ja Tentacool Lylli kaipasivat kokemusta, joten päätin auttaa Lancea rikollisorganisaation kanssa. Kuten arvelin, suurempaa vastusta heistä ei liiennyt, mutta se oli koulutuksen kannalta vain hyvä. Lylli ja Future pystyivät taistelemaan ilman suurempia riskejä.

Rakettiryhmän jälkeen oli Prycen vuoro. Vanhuksen vuosien varrella karttunut kokemus ei riittänyt vaan hänen Seelinsä ja Dewgonginsa hävisivät Ylilutia ja Lylliä vastaan. Balboa taas murskasi Piloswinen.

---

Olin valmistautumassa matkaa kohti jääväylää ja Blackthornin kaupunkia varten kun professori Elm soitti minulle. Rakettiryhmä oli vallannut Goldenrodin kaupungin radiotornin ja professori pyysi minua auttamaan heidän pois ajamisessaan. Henkilökohtaisesti minua ei kiinnostanut rakettiryhmä tai radiotorni, mutta koska itse professori Elm pyysi minua, en voinut kieltäytyäkään. Tunsin olevani kiitollisuudenvelassa hänelle, hän oli auttanut minut matkani alkuun.

Sen tähden lensin Kenyan selässä Goldenrodiin tarkastamaan tilannetta. Rakettiryhmäläisiä oli ympäri kaupunkia, mutta en antanut niiden hidastaa itseäni. Hyökkäsin radiotornia ja maanalaisia tunneleita hallussa pitäviä rikollisia vastaan tarkoituksenani hoitaa asian pikaisesti pois päiväjärjestyksestä. Mukanani oli uusi Pokémon, Pineco nimeltään Optimus, jonka olin napannut kun ensimmäisen kerran saavuin Ilex-metsään.

Vaikkeivat erityisen vahvoja olleetkaan, rakettiryhmäläisten fanaattisuus asiansa puolesta oli jotain kauhistuttavaa. Sekä Yliluti ja Kenya menehtyivät taisteluissa heitä vastaan, rakettiryhmäläisten uhratessaan Pokémoninsa Selfdestructilla vieden vastustajansa mukanaan… Se oli kauheaa, aivan liian kauheaa! Jokainen kerta kun vastaani tuli Koffing tiesin uhan olevan todellinen. Mutta minulla ei ollut vaihtoehtoja. Ainoastaan Balboa kestäisi sellaisen iskun, mutta rakettiryhmäläisiä oli paljon, heitä oli liikaa! Balboa ei olisi pystynyt taistelemaan yksin kaikkia vastaan.

Aina kun pääsin vakaalle pohjalle, kun Pokémonini pystyivät tukemaan toinen toisiaan ja täydensivät toistensa heikkouksia. Kun kuvittelin, että nykyisellään olisimme tarpeeksi vahvoja, ettei minun tarvitsisi jatkuvasti pelätä ja kestää uusia tappioita. Niinä hetkinä maailma muistutti minulle olevansa julma.

Päästyäni rakettiryhmäläisten johtajien luo, voitettuani heidän Pokemoninsa, kostin heille. Ylilutin ja Kenyan puolesta. Näiden kahden johtajan veri on minun käsissäni. Tiedän toimineeni kauhistuttavalla tavalla, vihani vallassa. Mutten koskaan pystynyt katumaan tekoani.

---

Jääväylän toisella puolella minua odotti Blackthornin kaupunki. Tiesin olla varuillaan kaupungin salipäälikön Clairen käyttämiä lohikäärmeitä vastaan. Hänen vahvin Pokémoninsa, Kingdra oli huolestuttava vastus ja hänen kolme Dragonairiaan osasivat elementaalihyökkäyksiä, joiden suhteen tarvitsin erityistä varovaisuutta. Uusin lisäys tiimiin, Pidgeot nimeltä Taivas, näytti voimansa voittaen ensimmäisen Dragonairin. Lylli ja Balboa voittivat kaksi muuta ja Future jäi kohtaamaan Kingdraa Optimus valmiina tukemaan tarvittaessa. Näihin aikoihin opin kunnolla arvostamaan Futurea ja hänen kestävyyttään. Pystyin huokaisemaan helpotuksesta, kun edes Kingdran Hyper Beam ei onnistunut murtamaan häntä..

---

Olin voittanut jokaisen salin maassa ja täten voimakkaimman kouluttajan. Minulla ei ollut enää mitään tehtävää Johton puolella, joten suuntasin katseeni itään, Kantoon ja Indigo Plateauhun. Tiesin, että New Barkin kylästä pääsee merta pitkin itään tielle, joka johtaa Pokémon-liigaan asti. Siellä minua odottaisi Elite Four ja Pokémon-mestari, Lance. Olin voittanut Clairen Dragonairit, mutta epäilin, etteivät Lancen Dragonitet olisi yhtä helppoja. Sen tähden toin tiimiini kuudennen Pokémonin, Whirl-saarilta nappaamani Seelin, nimeltään Iceberg. Matka Pokémon-liigaan olisi oivallista koulutusta hänelle.

Matka teiden 26 ja 27, sekä Victory Roadin läpi oli pitkä ja raskas. Lukuisat Pokémonit ja kouluttajat olivat haastamassa minua hidastaen kulkuani. Taistellessani niitä vastaan Pokémonini kehittyivät ja vahvistuivat. Victory roadin päässä Jutila tuli minua vastaan, haastamaan minut jälleen otteluun. Hän on vahva, vahvempi kenties kuin Clair. Mutta se ei riittänyt. Ei minua vastaan. Jätin hänet jälleen jälkeeni voitettuani taistelumme.

---

Iceberg, Lylli, Optimus, Balboa, Taivas ja Future. Sekä minä, Ares. Nämä seitsemän nimeä kirjoitettiin Pokémon-liigan Hall of Fameen sinä päivänä. Olin tehnyt sen, olin voittanut Pokémon-mestarin. Elite Fourin jäsenet eivät olleet olleet suuri haaste, jokaisella heistä oli heikkoutensa, Pokémonit, joilla heidät voittaa. Vain Lance, Pokémon-mestari, oli ollut pelottava vastustaja, erilaisine Pokémoneineen ja suorastaan pelottavan vahvoine Dragoniteineen. Mutta lopulta hänkin oli hävinnyt.

Olinko saavuttanut kohtaloni? Olinko nyt maailman paras Pokémon-kouluttaja? Olin voittanut Mestarin, mutta… En voinut uskoa, että se olisi tässä. Kanton puolella olisi varmasti joku Lancea vahvempi kouluttaja.

Lähdin siis Kantoon ja haastoin paikallisia kouluttajia ja salipääliköitä. Erika, Blaine, Misty, Brock… Ainoastaan luutnantti Surge onnistui olemaan uhka minulle, sekin vain sen takia, että tein virheen taistellessani häntä vastaan. Mutta siitäkin selvisin vain säikähdyksellä. Törmäsin myös Jutilaan, joka oli jäänyt minusta entisestään jälkeen voitettuani Pokémon-liigan. Vihdoin hänkin myönsi, ettei pärjää minulle.

Kantossa oli vain yksi kouluttaja, josta oli haastetta minulle. Entinen mestari, nykyinen Viridianin kaupungin salipäälikkö, Blue. Hän totisesti oli arvonimensä veroinen. Hänen Pokémoninsa olivat vahvoja ja monipuolisia, jokainen oman tyyppinsä eliittiä. Pitkän ja erinomaisen taistelun jälkeen seisoin voittajana, myös entisen mestarin päihittäneenä. Voitonriemu, jonkalaista en ollut tuntenut sitten taisteluni Lancea vastaan, täytti mieleni. Nytkö olin täyttänyt kohtaloni?

Sitten tapahtui jotain outoa. Tapahtui jonkinlainen pieni kolahdus, kaikki meni hetkeksi pimeäksi. Kun näin jälleen, olin samassa paikassa kuin olin ollut aikaisemmin päivällä, ikään kuin kaikki mitä olin tehnyt sen jälkeen oli vain… Kadonnut. Aivan kuin koko maailma olisi käynnistynyt uudelleen muutama tunti menneisyydessä. Menin uudestaan Bluen puheille, mutta hänellä ei ollut mitään muistoa taistelusta, jonka olin juuri käynyt hänen kanssaan. En keksinyt selitystä tälle oudolle ilmiölle, joten haastoin Bluen uudestaan otteluun. Olin jo kertaalleen voittanut hänet, pystyn siihen uudestaan.

Tällä kertaa hänen strategiansa vain oli eri. Bluen Gyarados ampui Hyper Beamin, iskun jota en viime taistelun aikana edes nähnyt. Iceberg ei kestänyt sitä. Olin järkyttynyt, tämä ei ollut mahdollista. Olin jo kertaalleen voittanut Bluen, en voinut menettää toveriani taistellessa häntä vastaan uudestaan. Tahdoin uskoa kaiken olevan vain painajaista. Mutta halatessani ystäväni vielä lämmintä ruumista, tuntiessani lämpimän veren kädelläni, tiesin, että se oli täyttä totta.

Lopputaistelu sujui samaan tapaan kuin alun perinkin, enneunessani vai visiossani, mikä se mahtoikaan olla. Taistelun jälkeen kävin hautaamassa Icebergin läheisen lammen rantaan, kenties veden läheisyys miellyttäisi häntä… Siitä oli pitkä aika kun tunsin viimeksi menetyksen tuskaa. Pahinta oli se, että tiesin, ettei kohtaloni päättynyt tähän. Minulla oli vielä yksi haaste jäljellä. Tunsin sen, tiesin, että lännessä päin, Kanton ja Johdon rajan tienoilla olevalla Silver-vuorella olisi vielä yksi kouluttaja, joka minun olisi voitettava. Katsoin hetken aikaa Icebergin hautaa ja lähdin syvään huokaisten länteen.

---

Ymmärsin hyvin, minkä takia vain vahvimpien kouluttajien sallittiin mennä Silver-vuorelle. Pokémonit siellä olivat niin vahvoja, että jopa Elite Fourin jäsenten pitäisi olla varuillaan siellä. Täältä löytäisin maailman vahvimman Pokémon-kouluttajan. Ystävieni kanssa menin vuoressa olevaan luolaan. Lylli, Taivas, Balboa, Optimus, Future. Sekä Meteori, Snorlax, jonka oli napannut Kantossa. Hän oli ainoa, joka pystyisi ottamaan kuolleen Icebergin paikan. Ainoa, joka oli tarpeeksi vahva liittymään tiimiini pystyen taistelemaan samalla tasolla muiden kanssa.

Vaikka Future loisti valoa pimeyteen Flashillä, luolan pimeys oli painostava. Ensimmäistä kertaa tunsin oloni niin jännittyneeksi matkatessani. Vaikka välttelin ylimääräisiä taisteluja villipokémoneja vastaan, tuntui, että matka olisi kestänyt ikuisuuden. Kävelin aina vain pidemmälle luolaan, yhä korkeammalle ja korkeammalle. Kunnes näin suuaukon ulos luolasta. Olin saapunut vuoren laelle, kylmän viiman armoille. Laajan, kohtuullisen tasaisen huipun reunojen takana oli satojen metrien pudotus alas vuorten rinteeseen. Kaukana alhaalla oli nähtävissä Johton kaupunkien valoja.

Tasanteen toisella laidalla istui mies. Sanaakaan sanomatta hän nousi ylös. Yhtä lailla kuin minä, myös hän tiesi mikä kohtaloni oli. Se oli myös hänen kohtalonsa. Vedimme molemmat poképallomme esiin. Oli viimeisen taiston aika.

---

Redin Pikachu ei ollut vaikea vastus. Meteori kesti tämän iskut ongelmitta, eikä pieni Pokémon kestänyt Meteorin voimaa vastaan. Espeon ei ollut juuri pahempi vastus, sillä Futuren tyyppietu oli voittamaton este Psychic-tyypin Pokémonille. Mutta seuraava Pokémon, Snorlax osoittautui lähes ylitsepääsemättömäksi haasteeksi minulle ja ystävilleni. Sen Body Slamit olivat suorastaan murskaavia ja aina ollessaan väsynyt, hän lepäsi käyttäen Restiä. Optimus, Balboa ja Future kestivät jotenkuten hänen iskujaan, mutta he eivät saaneet siihen tarpeeksi vauriota aikaiseksi. Oli täysin Meteorin Dynamic Punchien ansiota, että päihitin Snorlaxin, mutta sekä Meteori että Future joutuivat uhrautumaan voiton saavuttamiseksi.

Raaka taistelu jatkui ja Optimus menehtyi Venusaurin Solar Beamiin. Taivas otti hänen paikkansa ja onnistui voittamaan ruohopokémonin. Blastoisen voitti Lylli. Vain Charizard oli jäljellä, mutta kaikki Pokémonini olivat heikentyneitä, eikä kestäisi Charizardin iskuja yhtä tai kahta enempää. Tiesin, että jonkun olisi vielä kuoltava, ennen kuin taistelu päättyisi. Oli tuskaista nähdä Lylli tulipokémonin kynsissä tietäen, että olisin voinut estää sen. Mutta muut ratkaisut olisivat saattaneet olla vielä kohtalokkaampia. Balboa tuli Charizardia vastaan. Sydämeni tuntui pysähtyvän ystäväni hukkuessa vihollisen Flamethroweriin. Mutta Balboa kesti sen ja vastasi Rock Slidella. Charizard ei enää liikkunut.

Olin voittanut.

---

Red katsoi ilmeettömänä veristä taistelutannerta. Taisteluun käyneistä 12 pokemonista vain kaksi seisoi enää pystyssä, Taivas ja Balboa, minun vierelläni. Loput kymmenen olivat eri puolilla huippua, jääneet sinne, mihin olivat kuolleet. Red polvistui hiljaa jokaisen toverinsa ruumiin luona, kuin lausuen jokaisen kohdalla pienen rukouksen. Viimein hän katsoi minuun, nyökkäsi ja käveli tasanteen reunalle.

En kuullut mitään hänen pudotessaan. En huutoa tai kirkumista. En ruumiin mätkähtämistä vuoren rinteeseen. Jopa tuuli tuntui tyyntyneen hetkeksi.

Silmissäni pimeni ja tunsin kaatuvani.

Olin tehnyt sen. Olin voittanut maailman mahtavimman Pokémon-kouluttajan. Olin saavuttanut kohtaloni.

Olin Pokémon-mestari.

 

Ystäväni, kiitos siitä teille…

Sudowoodoo – Balboa    Route 36                          lvl 20-51
Pidgeot – Taivas              Route 43                          lvl 16-51    

… ja rauha sieluillenne.

Snorlax – Meteori            Vermilion City                  lvl 50-51
Tentacruel – Lylli            Route 40                      lvl 20-51
Umbreon – Future           Goldenrod City                lvl 20-52
Forretress – Optimus       Ilex Forest                        lvl 10-51
Dewgong – Iceberg         Whirl Islands                   lvl 23-49
Fearow – Kenya              Goldenrod City               lvl 10-35
Slowpoke – Yliluti          Slopoke Well                    lvl 22-34
Psyduck – Psy Duck       Route 35                          lvl 13-30
Gyarados – Spring           Lake of Rage                    lvl 20-26
Bayleef – Jon Snow        Starter                              lvl 5-20
Geodude – Geotyyppi     Route 46                          lvl 3-19
Gastly – Viikate              Route 31                          lvl 5-17
Kadabra – Dream            Route 34                          lvl 10-17
Wooper – Ruutana          Union Cave                      lvl 5-17
Togepi – Munamies         Goldenrod City                lvl 5-15
Poliwag – PoliSwag        Route 30                          lvl 4-15
Hoothoot – Anni             Route 29                          lvl 3-10